Transgrancanarian kisaraportti

JanneH kävi muutaman muun suomalaisen tavoin juoksemassa etelän lämmössä Transgrancanaria-ultrajuoksun kuluvana viikonloppuna. 126 km matkaan mahtui ultrajuoksulle ominaiseen tapaan kaikenlaista ja maalissa loppuaika oli 17:49.06, jolla irtosi 23. sija tapahtuman päämatkalla.

 

Teksti: Janne Hietala

 

Ennen starttia:

 

Saavuimme Maspalomasiin keskiviikkoiltana ja torstaina haimme muutaman muun suomalaisjuoksijan kanssa kisamateriaalin. Sen jälkeen käväistiin Pajusen Pekan ja Tuulan kanssa vuoristossa lyhyesti tutustumassa maastoon. Torstai-iltana muun lomaseurueen jäädessä grillailemaan kävin pastapartyssä Auvisen Anssin ja Koposen Tuomaksen kanssa. Ei mikään erityinen makuelämys, mutta onneksi grillistä jäi tähteitä minullekin.

 

Kisasta oli etukäteen hyvin informaatiota tarjolla, mutta espanjalaiseen tapaan se oli ripoteltu mihin sattuu. Nettisivuilla ei ollut kaikkea vaan osa piti lukea ennen kisaa tulleesta uutiskirjeestä. Olin tutustunut infoon huonosti, joten kyselin muilta suomalaisilta Facebookin kautta milloin mitäkin.

 

Perjantai-iltana tavattiin Pekan, Anssin ja Tuomaksen kanssa kisakeskuksessa ja ennen kymmentä lähdettiin järjestäjän bussikyydillä kohti lähtöpaikkaa Agaetea. Siellä oltiin perillä noin 45 minuuttia ennen starttia ja värjöteltiin kuoritakit päällä kevyessä mutta kovan tuulen maustamassa vesisateessa. Hieman ennen kuin kello oli pykälässä siirryttiin laiturille lähtökarsinaan, jossa nähtiin muista suomalaisista Jussi Nokelainen.

 

Kisan kulku:

Espanjankielinen yhteislähtolaskenta päättyi perjantain vaihtuessa lauantaihin ja lähes 500-päinen juoksijajoukko ryntäsi matkaan. Lähtöpaikkamme oli kohtuullinen, mutta missään nimessä sellainen, jota olisin toivonut. Niinpä käytin ensimmäisen kilometrin leveän autotien hyväkseni ja ohitin mahdollisimman monta juoksijaa samalla kuitenkin huolehtien, ettei sykelukema saavuta anaerobista kynnystä.

Tieltä siirryttiin leveälle polulle ja juoksijoiden kirkkaat otsavalot ja punaiset takavalot muodostivat helminauhan, jossa siirryin askel kerrallaan eteenpäin. Pari ensimmäistä tuntia kuluivat nopeasti ja ongelmitta, mutta elimistön siirryttyä rasvoille alkoi silmä ja askel painaa. Edellispäivänä nautitusta ruoasta käyttämättä jäänyt osa piti jättää polunvarteen, mistä seurasi kolme ongelmaa. En luonnollisestikaan ollut varustautunut vessapaperin kera, joten käytin luonnon omana antimena löytynyttä puunlehteä. Ensimmäinen ongelmista oli anneliosaston hiertymäriski, toinen kyykistelyä seurannut vatsalihasten totaalikramppi ja kolmas vajavainen käsihygienia.

Konkretiaa jälkimäisestä seurasi hetken kuluttua joutuessani tyhjentämään vatsan sisällön neljällä toistolla polun varteen. Vaikka olin alkumatkan juonut korostetun paljon, ei ruoka ollut imeytynyt kunnolla. Mutta eipä ollut ensimmäinen ultrajuoksu, kun pirjo lentää, joten piti vain aloittaa alusta nesteen ja energian nauttiminen. Ensimmäisessä huollossa ei ollut muuta kiinteää tarjolla kuin manteleita ja energiansaannin riittävyys alkoi huolettaa. Omia eväitä oli aika vähän ja nekin pääasiassa geelejä, jotka eivät oikein maistuneet. Huoltopisteillä täytin aina molemmat juomapullot ja söin appelsiininlohkoja, karkkeja yms. ja join kokista pari mukillista.

 

Maisema kohti Teneriffaa, taustalla Teide. Kuva: Ian Corless

 

Reitin alkupuoli kulki saaren pohjoisosissa, jonne vuoret pysäyttävät mereltä tulevan kosteuden. Niinpä maasto oli vihreää ja yö erittäin kostea. Kun aamu valkeni, hävisi kosteus nopeasti. Aurinko kuitenkaan ei heti tullut pilvien takaa esiin, mikä sopi hyvin, sillä kuumaa varmasti riittää myöhemminkin päivällä.

 

51 km huollon jälkeen juoksin hetken matkaa kiharatukkaisen kaverin kanssa ja juttelimme kisan kulusta. Kaveri näytti tutulta, joten piti kysäistä, että kukas sä oikein olitkaan. Scott Jurekhan se ja vähän ihmettelin hänen juoksevan niin hiljaa. Osin oli paikalla kirjajulkkarinsa takia ja muuten lähinnä vetämässä treenikisaa. Seuraavassa teknisessä alamäessä menin polulle ensimmäisenä ja sen jälkeen ei miestä enää näkynyt.

 

Tässä vaiheessa oli hyvä flow päällä ja juoksu kulki, mutta matkaa maaliin kuitenkin vielä 70 km. Piti keskittyä syömiseen ja huolehtia, että energiat riittävät. Edessä oli itselle ennakkoon kisan vaikein kohta eli kaksi peräkkäistä yli tonnin nousua. Ylämäet eivät missään nimessä olleet vahvuuksiani, vaikka niihin olin yrittänyt treeneissä panostaa.

 

Yksi lukuisista mäennyppylöistä. Kuva: Ian Corless

 

Nousut tuntuivat loputtomilta ja laskin mielessäni nousu- ja kilsavauhteja ilmeisen epäonnistuneesti, sillä kuvittelin loppuajan painuvan jonnekin 21 tunnin paikkeille. Jälkimmäisen nousun ensimmäisellä huipulla käytiin Roque Nublolla, joka oli helvetin iso lohkare terävän kallion päällä. Siitä tiputettiin pari sataa metriä ja huollon jälkeen noustiin saaren korkeimpaan kohtaa Pico de las Nievesille.

 

Huollossa join dropbagissa olleen Gainomaxin ja jonkun proteiinipirtelön, sekä mätin naamaan puoli lautasellista makaroonia, johon oli espanjalaisella niukkuudella annosteltu jotain tomaattikastiketta. Olin koko matkan nauttinut melko vähän energiaa, sillä vatsa ei tuntunut vastaanottavan kunnolla. Pastakin meinasi tulla ylös, mutta väkisin pidin sen sisällä.

 

Nievesiltä matkaa maaliin oli noin 40 km ja profiilin mukaan melkein pelkkää alamäkeä, joten helppo homma. Käsitys osoittautui nopeasti vääräksi, sillä erityisesti kivikkoisia alamäkiä oli vaikea juosta. Etureidet jumissa on vaikea rullata rennosti ja askel muuttuu varovaiseksi, kun potkaisee oikean jalan isovarpaan 20 kertaa kiveen meinaten samalla kompastua. Loppuosa reitistä oli kuivaa ja kivikkoista eli täysin erilaista kuin alkupuoli. 

 

Reitin maisemista ei voinut valittaa. Kuva: Ian Corless

 

Tässä vaiheessa nautinto alkoi olla aika kaukana ja eteneminen vaikeaa. Jos alkumatkan ruoka ei tuntunut imeytyvän kunnolla, niin nyt pystyi syömään enää appelsiinilohkoja ja juomaan kokista ja vettä. Profiilin perusteella nousujen piti olla maltillisia, mutta metrejä niissä riitti ihan hyvin näihin tarpeisiin. Osa alamäistä oli juostavia, mutta suurin osa meni jarrutteluksi. Kengän ja maaston välinen kitka oli hyvä, mutta kahdella ohuella sukalla laakeroitu jalka törmäsi kerta toisensa jälkeen kengän etuosaan.

 

Viimeinen jyrkkä alamäki oli noin 20 km ennen maalia. Jyrkkä tarkoitti lähes pystysuoraa louhikkoa, johon oli jollain ilveellä onnistuttu tekemään kiemurteleva polku. Jalka osui ties monennenko kerran kiveen ja tukijalan napsahtaessa maahan pysäyttäen kaatumisen, napsahti takareisi. Olin jo ottanut reissun aikana kolme 600 mg Buranaa ja kaksi 400 mg Panadolia, joten päätin selvitä maaliin kipua sietäen.

 

Noin 15 viimeistä kilometriä oli alaspäin viettävää hiekkatietä, jota pääsi juoksemaan tasaisesti. Matkalla sai ohittaa kymmeniä lyhempien matkojen juoksijoita, jotka lähinnä kävelivät. Kovasta vastatuulesta ja liikerajoittuneesta takareidestä huolimatta kilometrivauhdit olivat tiellä hieman alle kuuden minuutin, joten laskin sen riittävän alle 18 tunnin. Loppumatka meni ehkä liikaakin kelloa ja jäljellä olevaa matkaa tarkkaillessa. Fiilis maalissa oli loistava, sillä sen verran vaikeuksia matkalle mahtui. Lähes heti maaliintulon jälkeen piti käydä vielä oksentamassa kisassa nautittu imeytymätön ruoka ja sen jälkeen aloittaa syöminen ja juominen.

 

Loppukaneetti:

 

Joku kyseli ennen kisaa aikatavoitetta ja spekuloin jollain 20 tunnilla. Myös valoisan aikaan maalissa (viimeistään noin 19.20) ja alle 9 min/km (18.54) olivat käyneet mielessä. Näistä jälkimmäistä pidin jo erittäin kovana tavoitteena, joten loppuaikaan pitää olla erittäin tyytyväinen. Eroa kärjen maailmanluokan juoksijoihin tuli alle 3,5 tuntia, kun alun perin ajattelin eron olevan 5-6 h.

 

Parannettavaa jäi taas kerran ylämäkien osalta, sillä ne eivät tuntuneet nousevan yhtään, vaikka olen niitä säännöllisesti treeneissä tehnyt. Ensimmäinen mäki meni hyvin, mutta ensimmäinen lasku hakkasi jalat ja sen jälkeen kaikki nousut olivat vaikeita. Myös ruoan imeytymisvaikeudet haittasivat ja olisi ehkä pitänyt hieman enemmän ottaa omia eväitä. Järjestäjien ruokatarjonta vaihteli eikä ollut aina sitä, mitä olisi toivonut.

 

Kisa oli poikkeuksellisen hyvin järjestetty ottaen huomioon, että sitä järjestivät espanjalaiset. Kaikki toimi ja mitään ei tarvinnut selitellä. Pelisilmää käytettiin ja oltiin valmiita venymään, jotta pystyttiin palvelemaan juoksijoita. Suosittelen kisaa lämpimästi. 

 

Lopuksi on annettava tunnustusta myös varusteille. Päällä oli Salomonin EXO-sarjasta paita, twinskin-shortsit ja kompressiosäärystimet, reppuna vanha S-lab XA advanced skin 12 ja kenkinä Fellcross 2. Asuvalintana ei näyttänyt olevan kaikkein persoonallisin, sillä iso osa juoksijoista luotti Salomoniin, eikä syyttä. Oikeastaan mitään hiertymiä tai muutakaan ei tullut, ainoastaan varpaat ottivat sen verran osumaa, että seitsemän kynttä näyttää sellaiselta, että ne saa irrottaa lähiaikoina. Bebanthenia oli matkassa ja jonkin verran sitä laitoin etukäteen riskialttiina pitämiin paikkoihin.