Teksti: JussiK,
Kuvat: JussiK, Juha Jumisko
Jussi Kallioniemi osallistui Juha Jumiskon kanssa maailman rankimmaksi tituleerattuun vuoriultraan, Tor des Geantsiin. Reitti kiertää Aostan laaksoa seuraillen Alta Via 1 ja 2 polkuja. Kisalla on pituutta 332,6km ja vertikaalia tulee 24km. Kisassa on järjestäjien huolto n. 10-15km välein ja n. 50km välein on Life base, jonne tulee itse pakattu drop bagi. Jussi ja juha päätyivät sijoille 34 ja 35 hieman alle sadan tunnin ajalla. Nyt on sitten neljä suomalaista läpäissyt tämän kisan, meidän lisäksi Janne Marin 3krt ja Mika Penttilä kerran. Kisan nettisivut ovat tordesgeants.it
Ennakkotunnelmat
Ennakkoon en kovin suuria odotuksia kisalle laittanut. Olihan itsellä varsin huono treenikausi takana. Oikea nilkka ja sen vaikutuksesta selkä oli ollut kipeänä käytännössä koko vuoden. Ilmeisesti nilkka oli mennyt lukkoon edellisvuoden UTMB:llä ja se tajuttiin vasta kesän korvilla. Tästä syystä ennen Torria kertyi itselle juoksukilometrejä vaivaiset 736. Mutta mitään stressiä kisasta ei onneksi tarvinnut ottaa, koska se oli yksilökisa ja milloin vain sai keskeyttää. Onneksi seurana oli paljon pitkiä kisoja tehnyt Juha Jumisko.
 | ||
| tankkausateria |
 |
| repun sisältö ja juoksuvaatteet |
 |
| hotellilla valmiina lähtöön |
Lämpimässä säässä startattiin Courmayeurin keskustasta sunnuntaina 7.9.2014 klo 10. Huomattavasti TDS:ää rauhallisemmalla vauhdilla juostiin alamäkeen Dolonnen puolelle. Heti alkoi ylämäki singleträkkinä ja jos olisi halunnut olla voittajavauhdissa olisi pitänyt jo tässä vaiheessa olla hieman ylempänä. Meille rauhallinen alkuvauhti sopi. Tai ei se kyllä liian rauhallista ollut, kun mun syke oli siinä PK-kynnyksen hujakoilla. Selkeesti kuitenkin hitaampi alotus kuin TDS:llä ja UTMB:llä. Nousussa oli suuren kisan tuntua, kun väkeä oli runsaasti reitin varrella ja helikopteri seurasi kisaajia. Nousu oli helppoa polkua, jonka jyrkkyys vaihteli pitkin rinnettä. Muutamia sippasi jo tässä vauhdissa, mutta pääosin porukat tuntuivat menevän itselleen sopivaa vauhtia. Col D’Arp (2571m) saavutettiin pikkusen vajaan kahden tunnin kohdalla. Noin 15min/km keskivauhdilla tultiin mäki ylös ja keskisyke oli 152.
Lasku La Thuileen (1458m) oli tuttua baanaa TDS:ltä. Joko sitä on vuosien saatossa oppinut jotain alamäkijuoksusta tai sitten TDGn aurinkoinen keli teki alamäestä huomattavasti loivemman kuin miltä sen tuntui sateisella TDS:llä. Rauhassa kuitenkin Juhan kanssa tultiin nurmikkorinnettä alas etureisiä säästellen. Osa meni kovempaa, mutta suurin osa tyytyi vielä hitaampaan vauhtiin. Puolessa välissä laskua oli eka huolto. Pikaisesti pullot täytin ja muuta en ehtinyt, kun Juha jo kiireisenä miehenä odotteli jatkoon (kovat pullot on paljon nopeempi täyttää kuin pehmeet). Aattelin, että hätänen kisa tulee, jos ei huolloissa kerkii mitään syömään tai juomaan. La Thuilessa meinas vauhti taas karata käsistä ja sykkeet pompsahtaa taivaisiin, mutta otettiin onneks muutama napsu pois. La Thuilessa oli toinen huolto. Tällä kertaa ehti jotain pientä syömäänkin, mutta kauaa ei täälläkään notkuttu.
 |
| Tässä vielä hymyilyttää |
 |
| Ekaa mäkeä ylös, kiltisti jonossa |
 |
| Nyt jo lähellä Col d'Arpia |
 |
| Eka lasku, Youllazin laakso |
Matka jatkui joenuomaa seuraillen etelään päin. Reitti jyrkkeni ja muuttui teknisemmäksi kivipoluksi. Tämä olisi märkänä saattanut olla niljakaskin, mutta kuivana ihan ok. Ryhmä ympärillä pieneni ja homma kävi enempi yksinäiseksi puurtamiseksi, tai olihan meitä kuitenkin kaksi. Isompi ryhmä eteni meitä nopeampaa ja me jättäydyimme hieman hitaampaan kyytiin. Matkalla oli Deffeyksen rifugio, jolla pysähdyttiin juomaan kokikset ja täyttämään pullot. Taisipa siinä jotain evästäkin mennä. Majalta oli vielä pieni nousu Passo Altolle (2857m), päivän toinen colli. Aikaa oli palanut 5h46 ja itse nousuun n. 2h15. Lasku Passo Altolta oli kivilouhikkoa. Nyt oli kuitenkin kivet käännelty portaiksi (toisin kuin kisan alkuvuosina). Siinä pystyi juoksun tyyppistä etenemistä harrastamaan suht tuoreilla jaloilla. Vajaat kolme varttia lasketeltiin Promoudin huoltoon (2017m). Nyt ei muistu huollosta mitään, joten kaipa sitä jatkettiin heti matkaa. Crosatien (2829m) nousu oli jyrkkä mutta hyväkulkuinen. Nousuun käytettiin vain reilu tunti ja alas loivahkoa laskua. Crosatien laskussa oli viime vuonna kuollut se kiinalainen juoksija. Muistomerkki oli pystytetty sinne. Paikkana ei ollut mikään paha, mutta jos kompastuu niin aina voi sattua pahasti. Plavanalissa oli pikahuolto, kun ei ollut enää pitkä matka Valgrisenchen life baseen. Reipasta juoksukävelyä pääosin loivaan nousuun meni reitti huoltoon.
Valgrisenche-Cogne, 53,5km, 12h38, unta 0h, Life base 1h16
 |
| Rifugio Deffeys |
Valgrisenche (1662m) oli kisan ensimmäinen life base. Valgrisenchen life base oli sokkeloisessa rakennuksessa. Säännöt olivat tiukat. Vaatteiden vaihto yläkerrassa ja ruokailu alakerrassa. Ei kai siinä auttanut kuin mennä yläkertaan rasvaamaan jalkoja. Ja vasta sitten syömään. Viidenneksi tullut japanilainen Masahiro Ono oli vielä täällä syömässä. Miehellä oli tappavan tehokas loppuosa. Sen verran pitkään myöhemminkin näimme herraa. Kisassa kuvittelimme hänen kärsivän jostain ongelmista, mutta taisi vaan olla fiksulla vauhdinjaolla liikkeellä. Puolisen tuntia vietettiin aikaa Valgrisenchessä. Lamput laitettiin päähän, kun pois lähdettiin. Heti alkoi metsäinen nousu kohti Col Fenetreä. Puolimatkassa käytiin pikaisella teellä Chalet de l’Epeellä. Loppuun asti loivana nousuna meni koko nousu ja collikin loppukin tuli hieman yllättäen. 2h15 meni ylämäkeen aikaa ja sykekeskiarvo oli jo tippunut illan myötä 135:een. Keskivauhti 14:32min/km. Kuten sanottua mäki ei ollut erityisen jyrkkä. Lasku olikin sitten jyrkkä. Olis ollu kiva nähdä mestat valosassa. Sen verran jännältä paikka näytti täyden kuun valossa. Alas Rhemes Notre Dameen tultiinkin sitten 48min ja 10:58min/km vauhdilla. Huoltopaikkaa en muista, mutta eiköhän sielläkin jotain syöty.
Saman tien alkoi uusi nousu kohti Col d’Entreloria (3002m). Taisin nukkua ylämäessä, kun en juuri muista mäkeä. Lopussa oli vähän teknisempää ja saavutettiin joku pikku porukka. Vimonen niistä kisailijoista huoju sen verran pahannäköisesti, että jätettiin pientä hajurakoa, kun noustiin muutamat metalliportaat ihan huipulla. Ei haluttu kaveria syliin. Sen verran otti meilläkin voimille, että pidettiin pikku huilitauko collilla. Vaikka olikin aivan tyyni, ei ihan hirveä kauan viittinyt istuskellä keskellä yötä 3002 metrissä t-paidassa (irtohihat) ja shortseissa. Taisi olla kuitenkin lämpötila aika lähellä nollaa. Nousuun meni 2h ja keskivauhti 21:50min/km. Lasku olikin sitten edellistä loivempi ja pidempi. Mitään ihmeellistä en kyllä muista siitäkään. 1h39 ja 9:38min/km.
Eaux Roussesissa (1654m) olikin telttahuolto. Ruokahalu oli yön myötä heikentynyt. Väkisin yritin jotain keittoa syödä, kun tiedossa oli kisan pisin nousu korkeimmalle huipulle, Col Losonille (3296m). Ei mennyt tämä pitstoppi ihan oppikirjan mukaan. Kaikki syöty tuli laatattua huoltoteltan pihalle. Siinä lähdettiin kevyenä kohti huippua. Väsy alko jo painaa ja nousu oli puuduttavan loiva ja samalla hyyviin piiitkäää. Muutama kaveri meni kevyellä jalalla ohi, mutta mentiin mekin yhdestä ohi (jee). Tästä tulikin sitten itelle kisan raskain colli. Taukoja pidettiin muutamia nousun aikana. Loppunousu on sitten vielä hyvin jyrkkä. Ei meinannut voima riittää nousta loppuun asti. Toki yöllä ja väsymyksellä oli oma osuutensa, mutta kyllä energianpuute siitä via dolorosan teki. Lopulta vähän seiskan jälkeen huippu saavutettiin. Juha olis saavuttanut sen jo paljon aiemmin, mutta odotteli kiltisti vielä mua. Tässä nousussa muuten nähtiin kisan paceri toimintaa ”parhaimmillaan”. Joku paikallinen (jälkikäteen huomattu, yleensäkin yli yhden pacerin kisaajat olivat paikallisia) nainen tuli kahden pacerin kanssa. Toinen paceri tarjosi juomia pitkin mäkeä eli omia juomia ei tarvinnut kantaa lainkaan. No sinällään ei tuo meitä hirveästi haitannut ja saavutettu etukaan ei vissiin hirveä ollut, kun nainen lopulta maaliin saapui ajalla 127,5h ja sijalla 200. Col Losonin lasku on yhtä pitkä kuin nousukin, mutta siellä on onneksi puolimatkassa rifugio Vittoria Sella –huolto (2585m). Sen verran oli aamuaurinko jo virkistänyt menoa, ettei hirveän kauan viihdytty huollossa, vaan jatkettiin alas Cognen huoltoon. Loppulaskussa oli pätkä inhottavaa leikkeistä kalliota. Siinä nilkat oli kovilla ja muutenkin eteneminen oli vaikeaa. Lopussa oli parisen kilsaa tasasta tietä ennen huoltoa. Nousu Losonille vei 3h40 ja 16:50min/km ja lasku taukoineen 2h10 ja 10:50min/km oli vauhti. Kuuden collin alkurypäs oli nyt suoritettu.
 |
| Col Losonin nousussa väsyttää |
 |
| Viimeiset metrit ennen Col Losonia +3299m |
Cognessa (1531m) oli kisan toinen life base. Matkaa oli edetty nyt 102km ja aikaa palanut 22h45min. Cognessa oli ruokana pasta pomodore. Olipas harvinaisen pahaa. Juhan esimerkkiä noudattaen pakko se oli syödä. Eikä muuten tullut ylös. Muuten normaalit rutiinit, jalkojen hoito ja sukkien vaihto. Amerikan tähti, Joe Grant, oli vielä huollossa eikä näyttänyt pitävän mitään kiirettä. Haastatteluja kerkis kameralle antaa (niin kerkis Juhakin). Ilmeisesti jotain ongelmia oli (Grantilla, ei Juhalla). Mutta matka hällä jatkui hieman ennen meitä. Cognesta matka jatkuu tietä pitkin. Pikkusen taidettiin Juhan kanssa juosta ja saatiinkin Grantti kiinni. Siihen sitten jäätiin jutustelemaan herran kanssa. Oikein symppis kaveri. Oli oikeasti kiinnostunut meidänkin tekemisistä ja kertoili Juhalle Ameriikan kisoista (Hardrock taitaa olla Juhan seuraava kisa, off the record tietona). Reitin alkaessa nousta kohti Grant sanoi meille heihei ja jatkoi kovemmalla vauhdilla ylös. Nousun alkuvaiheilla oli myös surullisen (?) kuuluisa pikkuhuolto, Goilles, jonka leimaamatta jättämiseen keskeytyi naisten kärjen, Francesca Canepan, kisa. Itsellä alkoi vasemman jalan jalkaterän ongelmat Cognen aikoihin. Tai kaipa ne olivat alkaneet jo aiemmin, mutta niitä ei oltu noteerattu. Nousussa vasen jalkapöytä kipeytyi niin pahasti, että astuminen sattui paljon. Löystin nauhoja jonkin verran ja se hetkellisesti auttoikin. Sanoin jo Juhalle, että menee omaa vauhtia, kun omani hiipuu. Buranalla ja nauhojen löysennyksellä sain kuitenkin kivun sen verran katoamaan, että mentiin Juhan kanssa edelleen yhtä matkaa. Rifugio Sognolla (2534m) pikastoppi. Sää oli edelleen aurinkoinen ja lämmin. Sognolta oli lyhyt kipuaminen Col Fenetre de Champorcherille (2827m). Collilla oli taas väkeä jonkin verran hurraamassa ja oli sinne joku tullu fillarillakin (Sognon puolelta polku on ajettavissa). Lasku oli taas kivutonta jalalle. Reitti oli pitkään hiekka/kivitietä. Huolto oli Rifugio Dondenassa (2151m).
Pikkupojat juoksi perässä nimmareita haluten. Olo oli kuin isollakin tähdellä. Edellisen kerran multa onkin pyydetty nimmaria 90-luvulla erään sulkispelaajan ylioppilasjuhlissa. Ei siis ihan joka päivästä herkkua. Jugurtti oli uutena ruokavaihtoehtona huollossa. Niitä menikin pari purkkia. Muuten jatkettiin kokislinjalla. Mulla jalkaterän ongelmat alkoivat toden teolla Dondenan jälkeen. Alamäki jatkui ja vasemmalla jalalla ei kärsinyt astua lainkaan. Sanoinkin Juhalla, että mee vaan, mä yritän selvityä Donnasiin ja ihmetellä sieltä miten jatketaan. Otin kengän kokonaan pois ja tutkin jalkaa. Mitään vauriota ei ulkoisesti näkynyt. Otin pari buranaa. Soitin Marinille neuvoa-antavan puhelun ja katselin kuinka juoksijoita paineli alamäkeen mun ohi (mm. japanilainen Ono, tuleva vitonen). Sain puheluista (Marinille ja aiemmin Jennille) ajateltavaa. Marin:” Ootko nyt varmasti kokeillu jo kaikkea korjaavaa toimea mm. jalan sitomista” No en ollu. Jenni:” Mietipä sitä, että joudut varmasti tulemaan uudestaan Torriin, jos nyt sen keskeytät. Haluatko sitä?” No en halua. Siinä hetken mietittyäni laitoin kengän kiinni, mutta jätin kaksi ylintä reikää nauhoittamatta ja lähdin köpöttelemään alaspäin.
Siitä oli vajaa 30km Donnasiin ja alamäkeä vaan (luulin). Jalka alkoi taas toimimaan uudelleen nauhoituksen ja buranan ansiosta. Tässä kohtaa tulikin mieleen, että Juhalla oli buranaa paljon ja mulla vain vähän. Oli siis pakko ottaa Juha kiinni ennen kuin hän karkaa Donnasista eteenpäin. Jalka oli kuin uusi ja lensin hullunlaillla pusikkoisia pikku polkuja alas kohti Chardonnayta (1450m). En ajatellut seurauksia, juoksin vain hulluna. Chardonnayssa pikastoppi ja kulaus kokista naamaan ja Juhan perään. Reitti meni oudosti pikkukylien läpi ja aivan talojen pihojen läpi. Hyvä ettei keittiön ovesta paukattu sisään. Mutta reittimerkkejä oli, joten oikealla reitillä olin. Aika pian sain sitten Juhankin kiinni, huomattavasti ennen Donnasin (330m) life basea. Ja yhdessä jatkettiin taas. Oli siinä yksi huoltokin Pontboset. Onneksi täytin pullot, vaikka ajattelin tämän huollon olevan turha, kun Donnas on nurkan takana. Kuinka väärässä olinkaan. Matka Donnasiin ei ollut pitkä, mutta mäkeä riitti. Korkokäyrässä näkyvä pikku ”nypytys” olikin isoja nousuja ja laskuja perä perään metsän siimeksessä. Paljon oli kiviportaita ylös alas. Ohitettiin yksi kilpailija ja kaksi paceria. Tästä kilpailijasta tulikin meille usein nähty numero 32, Bardin oma tähti Ugo Perucca (Bard oli kylä jota olimme juuri ohittamassa). Metsässä olikin paljon kannustajia ja jälkeenpäin selvisi, että kaikki olivat katsomassa ja kannustamassa kylän omaa poikaa. Lopulta nypytys loppui ja päästiin alas Bardiin. Bardissa vielä odotettiin tasoristeyksessä puomien takana kiltisti, kun juna paineli ohi. Tiesiirtymä ohi Bardin hienon linnan juostiin Donnasiin.
Donnas- Gressoney, 51,6km, 16h30, unta 1h, Life base 39min
 |
| Kenkien nauhotukset Dondenasta eteenpäin |
Pikkupojat juoksi perässä nimmareita haluten. Olo oli kuin isollakin tähdellä. Edellisen kerran multa onkin pyydetty nimmaria 90-luvulla erään sulkispelaajan ylioppilasjuhlissa. Ei siis ihan joka päivästä herkkua. Jugurtti oli uutena ruokavaihtoehtona huollossa. Niitä menikin pari purkkia. Muuten jatkettiin kokislinjalla. Mulla jalkaterän ongelmat alkoivat toden teolla Dondenan jälkeen. Alamäki jatkui ja vasemmalla jalalla ei kärsinyt astua lainkaan. Sanoinkin Juhalla, että mee vaan, mä yritän selvityä Donnasiin ja ihmetellä sieltä miten jatketaan. Otin kengän kokonaan pois ja tutkin jalkaa. Mitään vauriota ei ulkoisesti näkynyt. Otin pari buranaa. Soitin Marinille neuvoa-antavan puhelun ja katselin kuinka juoksijoita paineli alamäkeen mun ohi (mm. japanilainen Ono, tuleva vitonen). Sain puheluista (Marinille ja aiemmin Jennille) ajateltavaa. Marin:” Ootko nyt varmasti kokeillu jo kaikkea korjaavaa toimea mm. jalan sitomista” No en ollu. Jenni:” Mietipä sitä, että joudut varmasti tulemaan uudestaan Torriin, jos nyt sen keskeytät. Haluatko sitä?” No en halua. Siinä hetken mietittyäni laitoin kengän kiinni, mutta jätin kaksi ylintä reikää nauhoittamatta ja lähdin köpöttelemään alaspäin.
Siitä oli vajaa 30km Donnasiin ja alamäkeä vaan (luulin). Jalka alkoi taas toimimaan uudelleen nauhoituksen ja buranan ansiosta. Tässä kohtaa tulikin mieleen, että Juhalla oli buranaa paljon ja mulla vain vähän. Oli siis pakko ottaa Juha kiinni ennen kuin hän karkaa Donnasista eteenpäin. Jalka oli kuin uusi ja lensin hullunlaillla pusikkoisia pikku polkuja alas kohti Chardonnayta (1450m). En ajatellut seurauksia, juoksin vain hulluna. Chardonnayssa pikastoppi ja kulaus kokista naamaan ja Juhan perään. Reitti meni oudosti pikkukylien läpi ja aivan talojen pihojen läpi. Hyvä ettei keittiön ovesta paukattu sisään. Mutta reittimerkkejä oli, joten oikealla reitillä olin. Aika pian sain sitten Juhankin kiinni, huomattavasti ennen Donnasin (330m) life basea. Ja yhdessä jatkettiin taas. Oli siinä yksi huoltokin Pontboset. Onneksi täytin pullot, vaikka ajattelin tämän huollon olevan turha, kun Donnas on nurkan takana. Kuinka väärässä olinkaan. Matka Donnasiin ei ollut pitkä, mutta mäkeä riitti. Korkokäyrässä näkyvä pikku ”nypytys” olikin isoja nousuja ja laskuja perä perään metsän siimeksessä. Paljon oli kiviportaita ylös alas. Ohitettiin yksi kilpailija ja kaksi paceria. Tästä kilpailijasta tulikin meille usein nähty numero 32, Bardin oma tähti Ugo Perucca (Bard oli kylä jota olimme juuri ohittamassa). Metsässä olikin paljon kannustajia ja jälkeenpäin selvisi, että kaikki olivat katsomassa ja kannustamassa kylän omaa poikaa. Lopulta nypytys loppui ja päästiin alas Bardiin. Bardissa vielä odotettiin tasoristeyksessä puomien takana kiltisti, kun juna paineli ohi. Tiesiirtymä ohi Bardin hienon linnan juostiin Donnasiin.
 |
| Junan odotusta tasoristeyksessä |
Donnasiin saavuttiin 18:32. Matkaa oli tehty 148,7km ja aikaa kulunut32h32. Tehtiin normaalit huollot, syötiin ja minä kävin lääkintähenkilökunnan juttusilla jalasta. Sain jäitä siihen ja Buranaakin tarjottiin. Vika jalassa oli ollut hermon puristuminen ja siitä aiheutui suunnaton tuska. Puristuksen häviäminen hävitti oitis myös kivun. Oli kuulemma käynyt vastaavanlainen toinenkin potilas vastaanotolla. Pienestä oli kiinni minunkin keskeytys. Meillä oli nukkumisongelma. Ei ois haluttu jäädä Donnasiin nukkumaan, mutta seuraavaan mahdolliseen paikkaan (Rifugio Coda) oli arviolta vähintään viiden tunnin matka. Jäätiin Donnasiin nukkumaan muutamaksi tunniksi. Jälkikäteen kuultuna myös Sassassa olisi saanut nukkua. Tämä olisi ollu parin tunnin matkan päässä Donnasissa ja olis ollu sopiva meille. Tämä kuultiin vasta seuraavana päivänä. Nämä asiat ois kiva ollut tietää etukäteen (Marinikaan ei ollut varma, konsultoitiin kyllä. Yleensäkin Marin oli parempi tietolähde kuin järjestäjät). Tunti kieriskeltiin kuumassa ja ehkä tunti nukuttiin Donnasissa.
Puoli yhdentoista maissa jatkettiin matkaa. Etukäteen oli tiedossa, että Donnas-Gressoney väli olisi rankin life base väli. Reitti jatkui Donnas+lähialueet saitsarina. Ensin mentiin ylösalas Donnasin kiviportaita. Sitten käytiin jonkin hienon linnan pihalla ja epävirallisessa huollossa Pont Saint Martinissa soitti orkesteri ja ulkotulia oli sytytetty reitin varrelle. Lisää kiviportaita ja epämääräisiä nousuja ja laskuja Perlozin huoltoon (663m) asti. Sää oli vaihtunut ja ympärillä salamoi ja ukkosti, mutta vettä ei satanut. Perlozista alkoi varsinainen nousu kohti Sassaa (1305m) ja Rifugio Codaa (2224m). Alku oli tietä kunnes alkoi Stairway to Hell tai niin ainakin itsestä tuntui, loputtomat portaat kohti Sassan huoltoa. Pisimmät portaat ikinä. Vähän ennen Sassaa alkoi vielä satamaan. Sadetakki piti kaivaa ensi kerran repusta. Juhalla alkoi olla enempi menohaluja. Itsellä oli ruokahaluttomuutta ja ylämäissä piti vasenta jalkaakin varoa, ettei uudelleen kipeydy. Sassassa pikkubreikki ja jatkettiin pian matkaa. Teetä ja keksejä taisin syödä. Taisin laittaa sadehousutkin jalkaan. Jyrkkä nurmikkorinnettä jatkettiin ylöspäin. Polku muuttui kivisemmäksi ja teknisemmäksi ja lopulta päästiin harjanteelle. Olis varmaan ollut hieno näköala, mutta nyt vaan oli pimee, satoi ja tuuli. Coda loisti kauas pimeessäkin. Codalla taas muonatäydennystä ja alamäkeen matkaan. Sadekin tais loppua.
Molempia alkoi matkanteko väsyttää ja päätettiin ottaa tunnin tirsat Lago Vargnolla (1686m) ennen auringon nousua. Nyt sai jo ihan nukuttua. Taidettiin olla ainoot nukkujat siellä. Edessä oli hienoo nypytyspätkää ylävuoristossa. Teknistä polkua kohti Col Marmontanaa (2343m). Ja collilta teknistä polkua alas. Kulku oli molemmilla hyvää. Alhaalla oli pikku huolto, josta löytyi top3 päässyttä ruokaa, ihan ehtaa pelkällä suolalla maustettua naudanpaistia. Sitä tulikin vedettyä useampi slaissi kokiksen kera. Seuraavalta pikku nyppylältä (Grena de Ley, 2311m) Juha lähti omaa vauhtia alas. Minä jäin selkeesti tässä teknisessä alamäessä. Seuraavassa huollossa Colle della Vecchialla Juha huikkas vaan, että nähdään viimestään Gressoneyssa. Juhalla oli mono syönnillä, muttei itelläkään huono olo ollut. Pikahuollon jälkeen taas Juhan perään kohti Nieliä. Tämän pitkän laskun otin ihan rauhassa. Alku oli teknisempää ja loppu normaalia metsäpolkua. Nielissä sain Grantilta kannustusta, että kaverini (Juha siis) läks just. Juha oli ohittanut Amerikan tähden ja pari muuta kisaajaa pikahuollolla. Minä sen sijaan jäin syömään rauhassa pastaa. Reipasta rytmiryhmää oli Nielin huollossa.
Puoli yhdentoista maissa jatkettiin matkaa. Etukäteen oli tiedossa, että Donnas-Gressoney väli olisi rankin life base väli. Reitti jatkui Donnas+lähialueet saitsarina. Ensin mentiin ylösalas Donnasin kiviportaita. Sitten käytiin jonkin hienon linnan pihalla ja epävirallisessa huollossa Pont Saint Martinissa soitti orkesteri ja ulkotulia oli sytytetty reitin varrelle. Lisää kiviportaita ja epämääräisiä nousuja ja laskuja Perlozin huoltoon (663m) asti. Sää oli vaihtunut ja ympärillä salamoi ja ukkosti, mutta vettä ei satanut. Perlozista alkoi varsinainen nousu kohti Sassaa (1305m) ja Rifugio Codaa (2224m). Alku oli tietä kunnes alkoi Stairway to Hell tai niin ainakin itsestä tuntui, loputtomat portaat kohti Sassan huoltoa. Pisimmät portaat ikinä. Vähän ennen Sassaa alkoi vielä satamaan. Sadetakki piti kaivaa ensi kerran repusta. Juhalla alkoi olla enempi menohaluja. Itsellä oli ruokahaluttomuutta ja ylämäissä piti vasenta jalkaakin varoa, ettei uudelleen kipeydy. Sassassa pikkubreikki ja jatkettiin pian matkaa. Teetä ja keksejä taisin syödä. Taisin laittaa sadehousutkin jalkaan. Jyrkkä nurmikkorinnettä jatkettiin ylöspäin. Polku muuttui kivisemmäksi ja teknisemmäksi ja lopulta päästiin harjanteelle. Olis varmaan ollut hieno näköala, mutta nyt vaan oli pimee, satoi ja tuuli. Coda loisti kauas pimeessäkin. Codalla taas muonatäydennystä ja alamäkeen matkaan. Sadekin tais loppua.
Molempia alkoi matkanteko väsyttää ja päätettiin ottaa tunnin tirsat Lago Vargnolla (1686m) ennen auringon nousua. Nyt sai jo ihan nukuttua. Taidettiin olla ainoot nukkujat siellä. Edessä oli hienoo nypytyspätkää ylävuoristossa. Teknistä polkua kohti Col Marmontanaa (2343m). Ja collilta teknistä polkua alas. Kulku oli molemmilla hyvää. Alhaalla oli pikku huolto, josta löytyi top3 päässyttä ruokaa, ihan ehtaa pelkällä suolalla maustettua naudanpaistia. Sitä tulikin vedettyä useampi slaissi kokiksen kera. Seuraavalta pikku nyppylältä (Grena de Ley, 2311m) Juha lähti omaa vauhtia alas. Minä jäin selkeesti tässä teknisessä alamäessä. Seuraavassa huollossa Colle della Vecchialla Juha huikkas vaan, että nähdään viimestään Gressoneyssa. Juhalla oli mono syönnillä, muttei itelläkään huono olo ollut. Pikahuollon jälkeen taas Juhan perään kohti Nieliä. Tämän pitkän laskun otin ihan rauhassa. Alku oli teknisempää ja loppu normaalia metsäpolkua. Nielissä sain Grantilta kannustusta, että kaverini (Juha siis) läks just. Juha oli ohittanut Amerikan tähden ja pari muuta kisaajaa pikahuollolla. Minä sen sijaan jäin syömään rauhassa pastaa. Reipasta rytmiryhmää oli Nielin huollossa.
Nielistä lähdin porukan perään. Pitkään aikaan ei aiemmin ollutkaan näkynyt muita kisaajia. Tunkkaus ylämäkeen alkoi heti Nielin väliaseman jälkeen. Mäki oli varsin helppo teknisesti ja keskijyrkkä. Yhden hyvin hitaasti etenevän kisaajista ohitin ylämäessä. Col Lasoney (2364m) olikin nummimainen aakea paikka. Merkityt vaellusreitit jakautuivat kahtia ja amerikan Grantti kaverinsa kanssa meinasivat lähteä väärään suuntaan ja pitihän heidät reitille huutaa takaisin. Vettä alko kevyesti ripotella ja muuta alkoivat pukea sadekamoja päälle. Minä jatkoin samoilla varusteilla. Eihän sitä ollut mitään tietoa mikä sää laaksossa olisi ja ainakin laaksossa olisi lämpimämpi. Lasku Ober Loon(2033m) väliasemalle oli pääsääntöisesti nurmikkopolkua. Muutama inhottava kivikkokohta siellä välillä oli. Sadekin lakkasi pian.
Väliasema oli turha, koska Gressonen Life Baseen oli vain 6km matka alamäkeen. Hörppäsin mukin kokista ja jatkoin matkaa reippaasti juosten alamäkeen. Pian alkoi runsas sade ja sadetakki oli syytä laittaa päälle. Reitti muuttui jyrkäksi kivipeltorappusiksi. Oma tekniikka ja uskallus ei riittänyt juoksemisen vaan tulin hyvin hitaasti könyten alas sauvoja paljon apuna käyttäen. Arvelin sieltä pian Grantin ja muiden tulevan pian ohi. Samalla kirosin mielessäni, että Juha oli varmasti päässyt kyseisen kivikon kuivana läpi. No ei sieltä tullut kuin yksi ranskis ohi ja Juhakin oli joutunut sateessa kivikon menemään. Pari viimeistä kilsaa Gressoneen oli asfalttitietä, jota osin juoksin ja osin kävelin. Sadekin taas lakkasi.
Gressoney-Valtournenche, 36km, 13h3, unta 2h, Life base 40min
Gressoneyn oli taitettu matkaa 200,3km ja aikaa oli kulunut 52h41. Life Basessa (1329m) odotti kuin odottikin vielä Juha. Pikaisesti putsasin jalat ja yritin myös hätäisesti syödä jotain. Granttikin tuli viereisen pöytään. Kiinnostuneena katsoi meidän jalkojen hoitoa ja asiasta myös keskusteltiinkin. Hän pelkäsi rasvan tuovan kosteutta (??) ja siksi ei käyttänyt NOKkia. Taisi kuitenkin hällä olla enempi ongelmia jalkojen kanssa kuin meillä.
Juha lähti kävelemään viitisen minuuttia ennen minua. Matka jatkui tasaisena muutaman kilometrin verran laakson pohjaa. Juoksin Juhan kiinni ja jatkettiin yhdessä matkaa kävellen. Nousu Alpenzuhun (1788m) jyrkkää hiekkapolkua. Jouduin hakemaan vasemmalle jalalle erikoisia astumisasentoja, jottei jalkapöytä uudelleen kipeytyisi. Hankalaa könyämistä se oli. Vanha tuttu nro 32 (Ugo Perucca) oli samassa mäessä pacereineen. Lisäksi mäkeä nousi Sveitsitär, naisten kolmonen ja toinen vanha tuttu ranskis. Alpenzun jälkeen päätettiin mennä vähän hitaammin loppumäki ylös. Nro 32 ja Sveitsitär etenivät kovempaa helppokulkuista nurmikkorinnettä ja ranskis tyytyi meidän vauhtiin. Ranskis ei puhunut kuin ranskaa ja minä taikka Juha taas ei puhuta sitä lainkaan. Hyvin tuli kuitenkin selväksi että edellisen kerran ranskis oli nukkunut Donnasissa ja oli hyvin väsynyt (ja sen kyllä huomas). Loppupätkä Col Pinterille (2776m) oli hyvin jyrkkää mutta teknisesti aika helppoa hiekka/kivipolkua. Mäessä nähtiin 32 viimeisen kerran ja jälkeenpäin katsottuna Perucca on tullut hienosti sijalle 18. ajalla 92h52. Lasku oli alkuosaltaan hyvin jyrkkä ja kivinen. Ilmavakin paikoin. Molemmilla oli etureidet aivan loppu. Ja itse pohdin alamäessä kisan jatkoa. Tästä oli vielä reilu 120km maaliin ja jalat loppu. Siitä ei hyvä seuraa. Toisaalta eipä sitä kannata liikaa miettiä vaan keskittyä nykyiseen tekemiseen. Loppunousussa jäänyt Ranskis tuli taas vauhdilla takaa ohi juuri ennen View Crestin huoltoa (1958m). Ranskis jäi nukkumaan johonkin ei kisaan kuuluvaan majataloon (?). Hieman ennen oikeaa huoltopaikkana toimivaa majataloa alkoi taas sataa voimakkaasti.
 |
| Näkymää Alpenzun yläpuolelta |
Vaihdossa juotiin teet ja kateltiin, kun sveitsitär veti päälle huoltajalta saatua uutta ja kuivaa kamaa päälle. Itsellä kun ei ollut moista luksusta tiedossa. Nukkumaan mentiin yläkertaan pian ja pari tuntia saatiinkin hyvää unta lämpimän peiton alla. Herätys olikin sitten karu. Horkka päällä vedin kylmän kosteat irtohihat ja läpimärät sukat ja kengät jalkaan. Painuttiin alas syömään ja ihmettelemään lähtöä. Sade oli unien aikana loppunut. Jotain pientä kai syötiin ja puettiin tuulitakit ja sadehousut jalkaan. Juhalla taisi olla hanskatkin, mutta mulla ei. Lähdettiin tunkkaamaan kohti Col Nanasta. Sää olikin muuttunut raikkaan viileäksi ja meno oli mukavaa. Jalat toimivat taas ja oli virkeä olo. Täysi kuukin loisti taivaalla. Tämä oli yksi hienoimmista pätkistä kisassa fiilisten puolesta. Näillä main taisin ensi kertaa ajatella, että maaliin saatan päästä. Jalat olivat uudestisyntyneet unien ja buranan jäljiltä.
Pikku breikki pidettiin Tournalinin majalla (2535m). Siellä piti käydä veskissä, kun oli ihan pönttökin tarjolla (useimmiten oli vaan reikä lattiassa). Majalta jatkui nousu kohti Col Nanasta (2770m). Nousu oli helppoa baanaa. Ennen huippua oli vähän jyrkempää ja teknisempää kiipeämistä. Collilta avautui huimat näkymät Monte Rosan jäätikölle. Jopa yöllä kuun valossa tai ehkä siitä johtuen näkymä oli lumoava. Collilta alkoi loputtomat pitkältä tuntuva lasku Valtournenchen Life Baseen. Lasku sinällään ei ollut tekninen, mutta lopussa juostiin lukemattomia serpentiinejä metsän siimeksessä ja odotettiin alamäen jo loppuvan. Valtournenche ei ollut kovin elävä tiistaina kello 4 aikaan aamulla;)
 |
| Ateriaa Valtournenchen Life basessa |
Valtournenchessa (1526m) oli matkaa taitettu 236,3 ja aikaa oli kulunut 66h23. Basessa törmättiin taas ranskikseen, joka oli huomattavan paljon virkeemmän oloinen kuin edellisellä kerralla (lähti ennen meitä). Hoidin taas jalat ja söin pastaa (pasta bianco) ja jugurttia. Pian lähdettiin matkaan. Edessä olisi raskas pitkä siirtymä ylävuoristossa. Alussa oli nousu pääosin kiviportaita pitkin Cignana-järvelle ja siinä vieressä olevalle Rifugio Barmasselle (2175m). Molempia alkoi ylämäessä väsyttää ja kofeiinillä ja redbullilla ei saatu väsymystä talttumaan. Päätettiin pitää tunnin nukkumatauko Barmassellä. Taas saatiin tunti hyvää unta ja oli hieno jatkaa aamuauringon valaistessa maisemaa kohti Oyacen kylää. Reitti sisälsi muutamia pikku colleja ja koko ajan pysyttiin 2500m yläpuolella.
Fenetre du Tsanille (2738m) kiivetessä Juhalla alkoi matkanteko painaa. Hän kehotti mua jatkamaan yksin kovempaa eteenpäin. Mietin kyllä hetken, koska itsellä oli juuri silloin ihan hyvä ja vahva olo. Toisaalta Juhan heikot hetket oli ennenkin nähty ja ne ei kauaa kestä. Fenetre du Tsanin jälkeen tiputettiin muutama sata metriä alas ja päästiin pikku traversen jälkeen Bivacco Reboulazille (2585m). Lyhyen ruoka- ja juomatauon jälkeen jatkettiin kohti seuraavaa collia, Col de Terrayta (2775m). Kokoajan mentiin hienoissa maisemissa puuttomassa ylävuoristossa. Keli oli mitä loistavin, tuulta ei nimeksikään ja aurinko paistoi liki koko ajan. Kuuma tuppasi olemaan. Rifugio Cuneyllä (2656m) tavattiin taas ranskis ja sveitsitär. Ranskiksella oli taas heikompi hetki menossa. Lähdettiin yhtä matkaa Sveitsittären kanssa eteenpäin. Bivacco Clermont (2705m)oli juuri ennen etapin viimestä Collia, Col de Vessonazia (2788m). Pikku Bivaccossa juotiin teet (minä ja kylmää) ja kahvit (Juha ja kuumaa). Itselle ei ruoka juuri maistunut. Vaalean leivän siivun taisin syödä. Paikallista punaviiniäkin oli tarjolla, mutta kieltäydyttiin tällä kertaa. Lyhyt loppuveto collille oli puuskuttavan jyrkkä. Maisemat collilta olivat upeat. Taas oli edessä pitkä lasku kohti Oyacen kylää. Alkulasku oli hienoa hiekkapolkua ja maisematkin olivat vielä hienot. Alhaalla laaksossa matka jatkui tylsässä metsäisessä maisemassa. Päälaakson pohjalle päästyä oli vielä muutaman kilometrin ylämäkialamäki siirtymä Oyacen kylään(1463m). Kuuma oli taas alhaalla. Rauhakseen tultiin loppupätkä kävellen ja hoidettiin yhteydenpitoja puhelimitse ulkomaailmaan.
Oyacen huollosta ei muuta kummosta mainintaa jää kuin top3-ruokiin päässyt lasagne, jota piti oikein hakea lisää. Huollon jälkeen lähdettiin taas työstämään seuraavaa väliä. Nousu Col Brisonille (2508m) oli samaa turvallista nousua, ei liian jyrkkää eikä teknistä. Reitillä nähtiin myös perhe, jossa pienet lapset kirmasivat polulla. Todettiin, että näin niitä Jornetteja ja Pereziä syntyy, ei lätkä- tai futistreeneissä.
 |
| Juhan lepohetki Col Terraylla |
 |
| Juha matkaoppaana Col de Vessonazilla |
Collilta alkoi päivän viimeinen lasku Ollomontin kylään (1396m). Laskussa huomasi päivän rasituksen etureisissä. Tultiin Juhan kanssa hipsutellen alas. Kummallakaan ei ollut kykyä kovempaan juoksuvauhtiin. Reidet oli taas aivan loppu. Lasku oli oikeinkin juostava, mutta nyt vaan ei kyennyt.
Ollomont-Courmayeur, 48,8km, 16h14, unta 3h
Ollomontissa olikin matkaa edetty 283,5km ja aikaa kulunut 82h4. Ollomontiin saavuttiin iltahämärässä. Taas reitti kiersi Ollomontin kylän kautta huoltoon, vaikka suoraankin olis päässyt. Oltiin jo suunniteltu menevämme yöksi ylös Rifugio Champillonille(2433m). Pikainen huolto piti suorittaa, mutta minä säädin kamojen kanssa. Mitä pidemmälle kisa eteni, sitä enempi säätöä (mulla) tuli. Onneksi tämä oli viimeinen huolto, joten säätö loppui siihen. Ollomontissa oli ruokalista, josta sai valita haluamaansa lämmintä ruokaa. Juha otti pelkkiä perunoita, minä pelkkää pastaa ja naapurikin tyytyi pelkkään pastaan. Että se siitä hienosta ruokalistasta. Viilenevässä illassa lähdettiin tunkkaamaan viimestä mäkeä. Hyvin tarkeni vielä T-paidassa ja irtohihoissa. Tuulta ei ollut nimeksikään ja kuu loisti isona. Nousu oli jyrkkä, mutta helposti edettävä. Rinne oli pääosin laidunpeltoa ja sen huomasi lehmänpaskan määrässä. Sitä oli kaikkialla. Juhaa alkoi ylempänä yskittää ja otettiin napsu pois vauhdista. Puoli yhdentoista aikaan saavuttiin rifugiolle. Siellä Juhalle tuttu emäntä Marina tarjosi kunnon keitot ennen nukkumaanmenoa.
Itse nukuin hyvin 2h, mutta Juhalla oli noussut lämpöä yön aikana. Hetki pohdittiin jatkoa. Sovittiin, että edetään rauhassa ylös Col Champillonille (2707m) ja siitä alas ja eteenpäin. Juhan olo ei heikentynyt. Yö oli viilein koko reissulla. Yläosassa T-paita, irtohihat, tuulitakki ja alaosassa shortsit, sadehousut –yhdistelmä oli jo aika viileä, mutta kyllä sillä tarkeni, kun oli liikkeessä. Lasku Menovyn laaksoon sujui taas tuoreilla jaloilla hyvin. Juha karkasi välillä vähän, mutta ei joutunut pahasti odottamaan. Ohitettiin laskussa taas väsynyt Sveitsitär. Alhaalla Pointeillesissa (1830m) oli pikku huolto. Huollossa tarjottiin samaa settiä kuin muuallakin +erittäin herkullista itse tehtyä suklaaomenatorttua. Tämä eväs pääsi top3-listalle huoltotarjoiluissa. Kylmähän siellä tulee, jos ei liiku ja lähdettiin pian mustaan yöhön talsimaan kohti Saint Rhemy en Bossesia. Väli oli kisan pisin tasanen siirtymä (10km) rinteen syrjässä. Puuduttava matka alkoi väsyttää ja tien leveys ei tahtonut enää riittää seilailuille (lähinnä Juhan). Ehdotin tunnin torkkuja St-Rhemy en Bossesissa ja tarjous hyväksyttiin oitis.
Saatiin hyvät unet Bossesissa ja jatkettiin kohti kisan viimeistä Collia, Col Malatraa. Nousu oli helppo nurmikkorinne. Matkalla käytiin Frassatin majalla aamukokiksella. Timmissä kunnossa oleva majatalon työntekijä tuli juttelemaan Juhalle ja kuvittelin herran olevan jokin Juhan tuttu. Minä kun olen vielä noviisi tässä vuoriultraskenessä, niin en ollut tunnistanut yhtä lajin suurinta tähteä, Oscar Pereziä. Perez oli joutunut keskeyttämään Torrin jo Donnasissa. Tulipahan hetki juteltua tähden kanssa. Malatralle oli vielä pikkuinen mutta jyrkkä loppunousu. Ilman suurempia tunnekuohuja ohitettiin Malatra. Toki muutamat selfiet ja muut maisemakuvat collilta otettiin. Lämpenevässä säässä lasketeltiin Bonattin majalle, jossa otettiin reissukaljat. Tästä oli sovittu kisan alkumetreillä. Rauhassa saatiin oluset nauttia, ei ollut vielä muita asiakkaita majalla yhdentoista aikaan aamulla. Ilmasetkin vielä olivat ja varsin maukkaat, olihan niitä liki sadan tunnin ajan odoteltukin. Itsellekin tuttua reittiä lähdettiin rauhakseen jolkottelemaan kohti Bertonea. Oltiin laskeskeltu jo hetki, että 100h alle pitäs päästä. Se vaan on kumma miten kroppa huomaa reissun lopun. Joka paikkaan alkaa särkemään. Mulla vasen reisi kipeytyi ja Juhalla pikkuvarpaan rakko vaati toimenpiteitä. Juha sai rakon hallintaan, mutta itsellä alamäet alkoi olla tuskaa. Bertonen majalta on n. 800m lasku Courmayeuriin. Itselle tästä tuli tuskien taival. Ja ei vähiten henkisesti. Sen tiesi, että maaliin pääse varmasti, mutta kyllä se ketutti konkata alamäkeä, kun hurraavaa porukkaa tulee vastaan. Buranakaan ei auttanut tähän vaivaan. Onneksi loppuasfaltilla jalalla pystyi juoksemaan ja päästiin säädyllisesti maaliin. 98h ja 58 minuuttia lähdön jälkeen saavutettiin maali juostuamme (lue tunkattuamme) 332,3km ja 24km vertikaalia. Monella tavalla maailman rankin vuoristoultra tuli selätettyä.
 |
| Frassatin maja, ennen Col Malatraa |
 |
| Kaljat Bonattilla |
Loppukommentti
Kisa sujui loppujen lopuksi oikeenkin hyvin omalta osalta. Mitään ennakko-odotuksia ei ollut, kun oli ollut niin rikkonainen kausi takana. Lisäksi astuin taas täysin uusille kilometriluvuille vuoriultrissa. Edellisen vuoden UTMB (168km) on lyhyt sprinttimatka Torriin verrattuna. Erityisen tyytyväinen olin siihen, että onnistuin selättämään jalkateräongelmat kisan aikana. Toinen tyytyväisyyden aihe oli jalkojen palautuminen 2h unilla+buranalla. Lisäksi vaatteet ja kengät toimi siten ettei pahoja rakkoja tullut ja hiertymiä ei lainkaan. Mitä sitten ensi vuonna? Mahdollisia juoksukisoja ovat vuoriultran MM-kisat Annecyssa, UTMB, PTL ja mikä ettei Torrikin. Nyt pitäisi vaan pystyä treenaamaan ehjänä.
Kamat
 |
| Maalissa on helppo hymyillä |
Päällä:
-sukat 2*ohuet linerit
-kengät Inov8 Roclite 295. Vaihtelin kahta paria kisan aikana
-gaiterit, Raidlight (lopun matkaa drop bagissa)
-kompressiosäärystimet, BV Sport Elite (samat koko kisan jalassa)
-kalsarit (samat koko kisan jalassa)
-reisimittaset trikoot (samat koko kisan jalassa)
-T-paita (3kpl käytin kisassa)
-sykepanta (koko kisan päällä)
-lippis (loppumatkan drop bagissa)
-aurinkolasit (loppumatkan drop bagissa)
Reppu painoi lähtöhetkellä 3,2kg. Tämä pitää sisällään kaiken nesteenkin.
*-merkityt pakollisia
*-merkityt pakollisia
Reppuna Salomonin S-lab 12 ja pulloina 2*0,5l pehmeet pullot
Varavaatteet:
-*sadetakki ja -housut, Montane Minimus (drop bagissa oli järeemmätkin versiot sadevaatteista)
-tuulitakki, Salomon S-lab
-*pitkä paita
-*3/4 mittaset trikoot
-*Buff (suurimman osan kisan päässä)
-*sadehanskat, Mammut
-*ohuet villasormikkaat
-irtohihat (suurimman osan kisasta käsissä)
”EA-Pakkaus”
-*paria eri teippiä
-*varalamppu (Petzl e-lite)+varapatterit
-*varapatterit päälamppuun
-kofeiinipillerit, Ibusal ja suolatabletit
-korvatulpat
-*ajokortti
-luottokortti+rahaa
-rakkolaastareita
-*avaruushuopa
-hakaneuloja
Irrallaan repussa
-NOK-rasva (alkumatkasta drop bagissa)
-*lamppu Petzl Myo RXP
-GPS mokkula Polariin
-reittiprofiili+ aikataulu laminoituna
-*kännykkä
-*muki
-*pilli (kiinni repussa)
Energiat. Nämä olivat mukana alussa, n. 350g. Energioita täydennettiin drop bagista reissun aikana.
-Lidl pulla, irtopakattu 50g
-2*irtokarkkipussi (2*80g)
-suklaapatukka 40g
-geeli 40g
-energiapatukka 65g
-elektrolyyttitabletteja
Kiitos vielä tätäkin kautta reissusta!
VastaaPoista