Eiger Ultra Trail: paluu kilparadoille

JanneH kävi tekemässä vuoriultradebyyttinsä ensimmäistä kertaa järjestetyssä Eiger Ultra Trailissa Sveitsissä 20.7. 101 km / +6700 m reittiin kului aikaa 15.30.38 ja sillä irtosi kokonaiskilpailun 17. sija. Vaikka täysin tyytyväinen juoksuun ei voikaan olla, se antoi jälleen lisää motivaatiota harjoitteluun ja positiivisia asioita mahtui reissuun paljon.

Teksti: Janne Hietala

Matkaan lähdimme Toimelan Nikon kanssa keskiviikkona iltalennolla Pariisin kautta Zürichiin. Kaikki tärkeät tavarat oli pakattu luonnollisesti käsimatkatavaroihin ja kuinka ollakaan Nikon laukku ei päätynyt kanssamme samalla koneella perille, yllätys. Selvittelyn jälkeen nappasimme tilaihme Skoda Citygon allemme ja ajoimme pimeässä vesisateessa parin tunnin matkan Interlakeniin.

Seuraavana päivänä lähdimme suunnittellusti tekemään akklimatisoitumista vuoristoon ja tutustumaan kisakeskus Grindelwaldiin. Päivä alkoi mukavissa tunnelmissa, kun 50 km/h alueella tutka näytti 73 km/h ja tästä muistutuksena tuli 600 CHF eli noin 500 euron sakko. Vuoristoon kuitenkin päästiin ja siellä tehtiin noin tunnin lenkki, mikä on siis karkeasti ottaen noin tuntia vaille kolme vuorokautta liian lyhyt aika totuttautua ilmastoon.

"Tossa nousussa huomenna tiputetaan Iker Karrera, jos ollaan samassa letkassa"

 

Perjantaina halusimme heti aamusta käydä varustetarkastuksessa ja hakea kisanumerot, jotta loppupäivän voisi viettää kevyesti. Omat kamani eivät menneet läpi, sillä takki ei järjestäjien mielestä ollut vedenpitävä, varaparistoja lamppuun ei ollut riittävästi ja ruokaakin piti olla hätätilanteen varalle. Illalla siis uudelleen toisen takin, muutaman Babybellin ja toisesta lampusta irrotettujen paristojen kanssa.

Muu päivä piti viettää Tyler Hamiltonin kirjasta opittujen pyöräilijöiden energiansäästövinkkien mukaisesti: 1. Jos seisot, istuudu 2. Jos istut, käy makuulle 3. Vältä portaita kuin ruttoa. Näissä ei onnistuttu alkuunkaan ja jalkojen päällä oltiin lähes koko ajan. Jalan lihakset tuntuivat olevan jumissa jo ennen starttia. Edes rentouttavia oluita ei kisaa edeltävänä päivänä nautittu.

Kisa-aamuna kello herätti 3.00. Nopean aamupalan jälkeen ajeltiin ralli-Skodalla Grindelwaldiin (rajoituksia noudattaen) ja lähtöpaikalla oltiin hyvissä ajoin. Lopulta klo 5.00 ammuttiin lähtölaukaus ja porukka säntäsi mäkeä ylös kohti Grosse Scheideggia. Aurinko nousi noin tunti startista, jolloin olimme ehtineet jo ensimmäisen mäen päälle. Säteet valaisivat hienosti vierekkäisten vuorien Eigerin, Mönchin ja Jungfraun seinämät.

Alkupuoli reitistä kiersi laakson pohjoispuolta ja sen aikana oli myös korkein kohta Faulhorn, joka sijaitsi 2.580 metrissä. Nousu sinne tuntui tappavan hitaalta niinkuin kaikki muutkin siihen astiset nousut. Alamäissä olin kuitenkin pystynyt ohittamaan porukkaa ja mielestäni pidin ihan hyvää vauhtia. Väliajat kertoivat kuitenkin muuta, sillä olin tässä vaiheessa Nikoa noin 15 minuuttia perässä sijalla 76.

Parhaimmillaan polku oli teknisesti helppo ja juostavaa

Faulhornilta puolen välin huoltopisteelle asti reitti oli laskuvoittoisempaa ja pystyin alamäissä ohittelemaan porukkaa. Nilkka tuntui kestävän yllättävän hyvin, vaikka jouduin ottamaan sitä tukeneen siteen pois jo alkumatkasta sen painaessa jalkapohjaan. Burglauenenin huollossa noin 53 km kohdalla näin Nikon ja nopean huollon ansiosta pääsin loppupuoliskolle edellä.

Parissa minuutissa mätetty pastalautanen sekä muutama lasi kokista ja urheilujuomaa antoivat myös henkistä energiaa ja seuraavat puolitoista tuntia sisältäen nousun ja laskun Wengeniin sujuivat hyvin. Wengenistä alkoi monille kisan raskain vaihe ja sitä se oli itsellekin. 5 km matkalla noustiin noin 1000 m Männlichenille ja aikaa tähän kului noin 1.20. Aurinko paahtoi avoimessa rinteessä, johon ei tuntunut yhtään tuulenvirettä.

Huipulle pääsy oli iso helpostus ja sen jälkeen piti olla enää pienempiä mäkiä jäljellä. Jokainen niistä oli kuitenkin taistelua ylöspääsystä, mutta onneksi loppuun saakka alamäissä pystyi juoksemaan kohtuullista vauhtia ja sijoitus nousi pikkuhiljaa. Ukkoskuuro iski päälle, kun olin noin 75 km kohdalla, mutta omaan menooni se ei vaikuttanut. Taaempana tulleiden reittiä muutettiin osittain ilmeisesti sateen (!) takia.

"Oh my god, he is suffering"

 

Viimeisen nousun päältä maaliin on noin 5 km ja perille pääsin hyvissä ajoin ennen pimeää noin klo 20.30. Tuloksena 17. sija kokonaiskisassa, mikä kertoo siitä, kuinka heikko taso kilpailussa lopulta oli. Starttiviivalla paikalliset jormat näyttivät arvokkaissa vaatteissaan ja kapeine poskineen kovilta juoksijoilta, mutta yllättäen maastossa kyyti olikin hitaampaa. Niko saapui omien vaikeuksiensa jälkeen maaliin noin 1,5 tuntia myöhemmin, joten pääsimme hyvissä ajoin suihkun, palauttavan oluen, pastalautasen ja lyhyen hieronnan jälkeen palaamaan base campiimme Interlakeniin.

Päällimmäisenä kilpailun jälkeen pyöri mielessä se, miten huonosti ylämäet nousivat. Vaikka mäkitreenit nilkkavamman vuoksi jäivätkin vähiin, oli todennäköisesti enemmän merkitystä vuoristoilmalla, johon ei ole tottunut. Jos kisoihin haluaisi panostaa, pitäisi korkealla käydä tekemässä kesän aikana pari reissua, jotta kroppa tottuu. Tyytyväinen puolestaan voi olla alamäkien kulkuun ja siihen, miten vamman jälkeen pystyi palaamaan taas kisoihin, vaikkakin kunto ei ollut sillä tasolla, millä ilmoittautuessa ajatteli. Ja tärkeintä oli kuitenkin se, että nilkka kesti, vaikka pari kertaa saikin iskua kivikossa.

Kisajärjestelyt pelasivat sveitsiläiseen tyyliin kuin käkikello ja homma toimi hienosti. Oikeastaan mistään asiasta ei voi esittää kritiikkiä, joten skabaa voi suositella hyvillä mielin. Tarjolla oli myös 51 km ja 16 km matka, jos ei halunnut kiusata itseään liian kauaa. Reitillä maisemat olivat mahtavia, tosin juoksun ajan katse oli lähinnä edessä olevalla kahdella metrillä.

Reissu itsessään oli melkoista säheltämistä ylinopeussakkoineen, hukkuneine tavaroineen ja varusteiden unohteluineen. Pisteenä iin päälle etsimme Nikon autoa HKI-Vantaan parkkihallista noin 15 minuuttia. Mutta kaikesta huolimatta reissu oli hieno ja sen voisi hyvinkin toteuttaa ensi vuonna uudelleen. Silloin tosin mielellään olisi hyvässä kunnossa.