Energiatankkauksen oppitunti case Nuuksio Classic

Ensimmäinen Nuuksio Classic Trail Marathon juostiin kaksi viikkoa sitten yli 200 juoksijan voimin Espoossa. Loistavasti järjestetty tapahtuma sai runsaasti kiitosta ja on herättänyt paljon keskustelua eri puolilla. Valitettavasti tiimin osalta puheenaiheena ei ole ollut Reijon, Anun ja Jennin hienot suoritukset, vaan JanneH:n energioiden loppuminen ja totaalinen hyytyminen pari kilometriä ennen maalia.

Maratonkoulujen ensimmäisellä oppitunnillahan se jo kerrotaan: maraton alkaa 32 km jälkeen. Oli alustana sitten asvaltti tai juurakkoinen polku, ei 32 km juokseminen ole hankalaa, vaan niiden jälkeisen kympin. Tälläkin kertaa jutun voisi aloittaa näistä kilometreistä, mutta alku lyhyesti tiivistettynä: iskettiin paukusta reippaasti ja muu kärkiryhmä jäi taakse viiden kilometrin jälkeen. Päätin juosta teknisemmän alkupuoliskon siten, että eroa tulee muihin. Taktiikka toimi hyvin ja eroa kakkoseen oli 30 km kohdalla useita minuutteja, kolmoseen noin 12 minuuttia.

Reitin varrella oli kolme juottopistettä, joista sai täydennettyä pulloa. Olin matkassa vyölaukulla ja energioina oli mukana viisi geeliä. Vähemmälläkin on maratoneja juostu ja loppuen lopuksi maratoninhan ei pitäisi olla energiansaannista kiinni, sillä ajallisesti sen kesto on vain muutama tunti. Käsitys on ehkä muodostunut vastapainoksi sille, että monet vetävät hirveät määrät hiilihydraatteja useita päiviä ennen juoksua ja syövät järkyttävän määrän geelejä tai patukoita kisan aikana. Lihasten glykogeenivarastot täyttyvät normaalilla ruokavaliolla, kun treenimäärä ennen kisaa vähenee ja kisan aikana tarvitaan kohtuullinen määrä hiilareita.

Viidestä geelistä jo kolme oli mennyt 26 km kohdalla olevassa juottopisteessä, jossa heitin pakkaukset nopeasti roskiin ja täytin pullon. Lähtiessäni huollosta huomasin, että kädessä oli vain yksi pakkaus eli yksi täysinäinen geelipussi oli mennyt roskiin. Kova alkuvauhti oli kuluttanut selvästi oletettua enemmän energiaa ja viimeinen geeli oli pakko ottaa heti 30 km jälkeen. Tossu alkoi painaa ja kilometrivauhdit tippua. 33 km kohdalla eroa muihin oli enää muutama minuutti, ja oli jo varmaa, että kohta tullaan takaa ja lujaa.

Seuraavien kilometrin aikana päässä alkoi humista. Korvat olivat lukossa ja jalat tönkköinä. Askel rupesi muuttumaan tunnottomammaksi ja pienetkin ylämäet piti kävellä. Yritin väkisin pakottaa itseäni eteenpäin, mutta kroppa pyrki vastustelemaan. Leveäkin polku alkoi käydä kapeaksi ja törmäilin sen varressa oleviin oksiin ja puuntaimiin. Välillä askel vei taaksepäin tai petti muuten vaan alta. Katse oli totaalisen tyhjä, kun lopulta alkoi tulla porukkaa ohi. Kolmantena tullut Kolehmaisen Mikko tarjosi Stroganoffia, mutta sekään ei enää mennyt suoraan reiteen toivotulla tavalla.

Kilometrikyltit olivat tulleet vastaan hitaasti, mutta 38 km jälkeen vaikeudet kasvoivat nopeasti isommiksi. Pystyssä pysyminen alkoi olla työn ja tuskan takana ja ylöspääseminen tuntui vaikealta. Jossain vaiheessa olin suon reunalla, mutten nähnyt reittimerkkejä enkä muita juoksijoita. Seuraava muistikuva on Sovijärven Tuomas kysymässä, onko kaikki ok. Vastasin yllättäen, että ei ole. Seuraavaksi heräsin jonkun talon eteisen lattialta, jonne maalista vastaan tullut Mikko ja järjestäjiin kuulunut Alpo olivat taluttaneet. Tuomaskin oli ehtinyt sitä ennen raahaamaan muutaman sata metriä ja testannut mm. nipistämällä reagointia. Ei ollut ilmeisesti juuri vaikuttanut käytökseen. Aikaa 38 km kyltin ohittamisesta virkoamiseen oli kulunut noin kaksi tuntia. Kasvoille alkoi palata väri ambulanssissa matkalla kisakeskukseen.

GPS:n mukaan lähdöstä mitatut kilometrit 37, 38, 39 ja 41 ympyröinä

Syitä totaaliseen kanttaukseen on tullut mietittyä kisan jälkeen ja keskusteltua asiasta monen eri henkilön kanssa. Oma johtopäätökseni on, että energiavarastot eivät olleet ennen kisaa riittävän täynnä, kova alkuvauhti kulutti odotettua enemmän energiaa ja sitä oli myös mukana selvästi liian vähän. Normaalisti maratonilla ja muissa sen mittaisissa kilpailuissa tulee juotua energiajuomaa, mutta nyt nesteenä oli vain vettä, mitä ei tullut oikeastaan edes ajatelleeksi ennen kisaa. Näiden seurauksena verensokeri on laskenut, mikä selittää ainakin valojen sammumisen. Yksi tekijä on saattanut olla myös imeytyminen, jonka kanssa voi tulla helposti ongelmia kovilla kierroksilla vedettäessä. Moni on sanonut syöneensä juoksun aikana saman määrän geelejä, mutta tuskin on juossut ensimmäistä kahta tuntia lähellä anaerobista kynnystä.

Kaikki kisaa edeltävät ja sen aikana tehdyt virheet olisi voinut välttää paremmalla valmistautumisella. Virheet ovat aloittelijamaisia, mutta helpommin niitä sattuu silloin, kun alkaa suhtautua kilpailuihin liian rutiininomaisesti, eikä muista huomioida perusasioita. Virheistä pitää kuitenkin ottaa opiksi ja kolmen viikon päästä Vaarojen 86 km ultrassa onkin syytä keskittyä hyvään energiahuoltoon ja ennen kaikkea maaliin pääsemiseen. Yksi juttu on kuitenkin varma: ensi vuonna tullaan paremmin valmistautuneena ja paremmassa kunnossa.

JanneH