Reijolle, Anulle ja JanneS:lle marraskuu oli suunnitellusti ylimenokuukausi Mammuttimarssiin saakka jatkuneen syksyn myötä. Minä puolestaan keventelin jo syyskuussa Gold Rushin jälkeisen palautumista olennaisesti hidastaneen vatsataudin jälkeen. Lokakuun alku meni vielä kevyesti, mutta loppukuusta treeni alkoi kulkea suunnittellusti. Parituntisia polkujuoksulenkkejä tuli kuutena viikonloppuna putkeen ja fillarilla kilsoja mukavasti pääosin asvaltilla. Kajakillakin pääsi pariin otteeseen joelle ja kaksi kertaa merelle, joista molemmat kerrat olivat omalla tavallaan hienoja. Ensin meloimme Sovijärven Tuomaksen kanssa Vuosaaressa myöhään illalla pilkkopimeässä täysin tyynellä ja seuraavana viikonloppuna kävin Kolehmaisen Mikon kanssa kiertämässä Lauttasaaren tuulisessa kelissä kaksikolla.
Hyvin käynnistynyt peruskuntokausi meni säpäleiksi pari viikkoa sitten ja pohja huuhtoitui pois kuin syksyn sateet Vantaanjokeen. Pyöräilyssä todennäköisesti vähän kylmää saanut akillesjänne tuntui jäykältä, ja lopullisesti jalka kipeytyi kun kävimme JanneS:n kanssa pyöräilemässä 3,5 tuntia maastossa ja heti seuraavana päivänä juoksin Kallioniemen Jussin kanssa 28 km pääosin teknisiä maastopolkuja.
Kun sunnuntai-iltana ei enää pystynyt kävelemäänkään, tein oman diagnoosin tulehduksesta ja aloitin lääkekaapissa olleen tulehduskipulääkekuurin, venyttelyn ja kylmähoidon. Ihan kokonaan on vaikeaa olla paikallaan ja yritin epätoivoisesti viime viikolla tehdä kevyitä treenejä kuntopyörällä, mutta niistä ei seurannut varsinaisesti mitään positiivista. Töihin oli mentävä autolla, vaikka tosin kytkimen painaminen vihloi ikävästi jalassa.
Tänään käydessäni lääkärillä tuli juoksukieltoa pari viikkoa ja resepti tulehduskipulääkekuurin jatkamiselle. Suunta on kuitenkin parempaan päin ja kevyen pyöräilyn voi todennäköisesti jo kohta aloittaa. Mutta hyvin ei mene JanneS:lläkään, päinvastoin: yskää ja flussaa on jatkunut kuukauden ja tänään lääkäri määräsi antibiootteja epäillen vahvasti mykoplasmaa. Tautina se on urheilijan painajainen ja saattaa olla äärimmäisen sitkeä. Ei ihan sitä, mitä ylimenokaudelta odottaa.
Henkisen lamaantumisen lisäksi harjoittelutauossa hankalaa on syöminen. Kun on tottunut liikkumaan toistakymmentä tuntia viikossa, on energiankulutus eri luokkaa kuin ilman urheilua. Elimistö on tottunut saamaan ruokaa, joten on jatkuvasti kova nälkä. Silti olo on turvonnut kuin Timo Jutilalla jääkiekkouran jälkeen. Ehkä pieni ruokaremontti voisi olla paikallaan pidemmänkin päälle.
Treenaaminen märkässä pimeässä marraskuussa ei ole useinkaan kivaa ja vaatii lujaa henkistä kestävyyttä. Sitähän seikkailu-urheilu kaiken kaikkiaan onkin, epämukavuusalueella liikkumista erityisesti henkisesti. Mutta vielä raskaampaa on olla tekemättä mitään, sillä siinä vasta liikkumaan luotu ihminen ahdistuu. Joten te jotka pystytte treenaamaan, kääntäkää marraskuun synkkyys positiivisuudeksi ja ottakaa kaikki irti syksyn viimeisistä lämpimistä keleistä.
JanneH
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti